Jäin eläkkeelle keväällä 2021. Työurani ulkoministeriössä kesti 50 vuotta ja 5 kuukautta. Tästä ajasta peräti 32 vuotta työskentelin ulkomailla eri lähetystöissä. Päätin kirjoittaa teille muutamia ajatuksiani työurastani. Todella monet muistot ovat hyviä, mutta viimeisinä työvuosinani tuntui, että työpaikallamme ihminen unohtuu liian usein.
Aloitin työt ihan sattumalta, kun huomasin Hesarista avoimen tsupparin paikan ulkoministeriössä. Olin 16-vuotias pojankloppi. Hain paikkaa, pääsin haastatteluun ja minusta tuli lähetti 1.12.1970. Vielä silloin tuntui, ettei tämä oikein ole minun juttuni. Vähänpä tiesin.
Itä-Berliiniin meno elokuussa 1978 tuntui oudolta, koska juuri kukaan lähipiirissäni ei tiennyt Itä-Saksasta mitään. Tämä olikin ensimmäinen ulkomaanpestini. Tunnelmat ja tuoksut jäävät mieleen. Muistan ikuisesti ruskohiilen ja Trabantien katkun. Kaikki oli uutta ja jännittävää, mutta lähetystön väki auttoi alkuun. En osannut kieltä, mutta kollegani Herbert antoi minulle töiden jälkeen saksan kielen tunteja. Itä-Berliinissä tapasin vaimoni. Hän tuli residenssiimme sisäköksi, ja sain toimia hänelle oppaana, koska tunsin kaupungin kuin omat taskuni. Ensitreffeillä olimme Berliinin tv-tornissa ja nyt olemme olleet naimisissa 38 hienoa vuotta.
Urani alussa virastomestarin toimenkuva oli laaja: otimme vastaan vieraita, hoidimme postiliikennettä, toimimme autonkuljettajina ja pidimme huolta kiinteistöistä. Vuosien myötä monet näistä hommista ulkoistettiin ja meitä virastomestareitakin on nykyään vähemmän. Ymmärrän, että maailma muuttuu ja ulkoistukset ovat usein järkeviä toimenpiteitä. Minua kuitenkin huolestuttaa, että valtion kiinteistöjen hoito on annettu ulkopuolisille. Me virastomestarit pidimme kiinteistöistä hyvää huolta suurella sydämellä. Ulkopuolisilla ei samanlaista otetta ole. Kiinteistöt saattavat päästä rapistumaan, ja se tulee kalliiksi.
Autolla ajamisesta olen aina tykännyt. Itä-Berliinissä ajoin joka aamu Länsi-Berliinin puolelle noutamaan postit. Muurissa oli lähetystöväelle oma ylityspaikkansa eli diplomaattikäytävä. Vartijatkin tulivat vuosien mittaan naamatutuiksi. Kanadassa kilometrejä kertyi joka keikalla liki 400, kun ajoin kahden viikon välein hakemaan kuriiripostia Montrealista. Nykyisin rahti- ja postikuljetuksia hoitavat ulkoiset kumppanit, kuten DHL, ja tämä on ihan järkevä ratkaisu.

Työpäivät venyivät välillä pitkiksi lähettiläiden iltamenojen vuoksi. Ylitöitä kertyi, mutta niistä maksettiin säädösten mukaiset korvaukset. Vaimo ja lapset ymmärsivät hyvin, että työni vei paljon aikaa iltaisin ja viikonloppuisinkin. Se kuului asiaan, eikä kukaan purnannut.
Valtiovierailujakin olin järjestämässä. Kesällä 1988 ajelin ympäri Budapestiä etsimässä Mauno Koiviston seurueelle toivottuja tavaroita. Lista oli varsin pitkä. Minulla ja unkarilaisella kollegallani meni tässä hommassa koko päivä, sillä tarvikkeita oli vaikeasti saatavilla. Illansuussa meillä oli Volvo-farmari täynnä unkarilaisia viinejä ja muita paikallisia herkkuja, kuten hanhenmaksaa.
Olen kiitollinen työnantajalleni siitä, että olen päässyt haluamiini paikkoihin. Meillä on kaksi tytärtä, ja erityisesti Budapest, Bonn ja Ottawa olivat hyviä paikkoja perheelliselle. Olemme aina laittaneet tyttäremme julkisiin kouluihin. He ovat saaneet maailmalla hyvän saksan ja englannin kielen taidon ja tutustuneet vieraisiin kulttuureihin. Vaimoni hoiti pitkään kotia ja auttoi lapsia koulunkäynnissä. Vaimoni viihtyi ulkomailla erinomaisesti, sillä kielitaitoisena hän tutustui helposti ihmisiin ja nautti kulttuuririennoista.
Liityin UHVYyn vuonna 1975, koska tuolloin oli itsestään selvää kuulua ammattiyhdistykseen. UHVY on hieno juttu, ja kuulun siihen edelleen. UHVYsta saa tukea ja neuvoja, kun työelämässä tulee eteen ongelmia.

Työurani viimeisinä vuosina kärsin esimiestyön huonontumisesta ja organisaatiorakenteen porrastumisesta. Minusta tuntui, että joka puolella oli esimiehiä ja esimiehen esimiehiä. Asiat eivät edistyneet tai edistyivät hitaasti. Kun halusin viedä jotain asiaa eteenpäin, puhuin siitä lähiesimiehen kanssa. Hän patisti minut seuraavan esimiehen puheille. Tämä puolestaan kehotti minua kääntymään korkeimman esimiehen puoleen.
Esimiehen tärkein tehtävä on pitää huolta alaisistaan, mutta näin ei enää viimeisinä työvuosinani tapahtunut. Olin keväällä 2021 koronaepidemian aikaan tiimissä, jossa teimme töitä joka päivä toimistolla. Pakkasimme ja lähetimme diplomaattipostia lähetystöihin eri puolille maailmaa. Yksikään esimies ei tullut koko aikana paikan päälle tervehtimään meitä. Millainen on organisaatio, jossa kukaan ei kysy, miten ihmisillä menee, miten he voivat ja miten he jaksavat?
Minulla on kehitysehdotuksia, vaikka olenkin jo eläkkeellä. Esimiesten kouluttamiseen on syytä panostaa. Hyvät esimiehet vaikuttavat siihen, miten jaksamme ja viihdymme työssämme. Hyvässä ilmapiirissä työn tekeminen saattaa jopa olla hauskaa.
Viimeisenä työpäivänäni en saanut minkäänlaista kiitosviestiä hallinnolta tai johdolta. Työskentelin talossa kuitenkin 50 vuotta ja 5 kuukautta. Järjestin itse pienen tilaisuuden, jossa tarjosin pizzat ja kakun läheisille työkavereilleni. Lähiesimies tuli paikalle ja piti puheen.

Parasta työssäni on ollut työkavereiden tuki ja ihmisten luoma hyvä ilmapiiri. Ne ovat olleet työelämäni tärkeitä tukipilareita. Kiitos teille kaikille!
Pentti Järvinen
- Lähetiksi ulkoministeriöön 1.12.1970
- UHVYn jäseneksi 1975
- Itä-Berliinissä 1978–1984
- Budapestissa 1985–1989
- Bonnissa 1993–1996
- Ottawassa 1996–2000
- Pietarissa 2003–2007
- Moskovassa 2007–2010
- Berliinissä 2012–2015
- Pietarissa 2015–2017
- Moskovassa 2017–2020
- Eläkkeelle 1.5. 2021